Viime kesänä tuli kirjoitettua paljon talteen. Ajattelin nyt kaikessa luomattomuudessani palata sinne: kolmen kuun taa ja kaatosateeseen.
Rankkasade yllätti minut eilen polkiessani tehtaalta kotiin. Suojauduin siltä matkahuollon oven edessä olevaan katokseen, paikkaan jossa yleensä puliukot kuseksivat, kupeksivat ja ovat sietämättömän aikatauluttomia.
Rankkasade yltyi, yltyi, yltyi. Vesi alkoi muodostaa reittejä asfaltoidulle pihalle, vuolaat virrat kiersivät bussilaitureiden kiveyksiä, etsivät paikkaa jossa kokoontua. Alkoi salamoida ja heti perään jyristä (vuosia sitten sanottiin: taivaan isä ajaa kottikärryillä), minä olin kärsimätön ja ärtynyt. Halusin kotiin; pois saarroksista, lämpimän päivän esiin kaivamasta, kuvottavasta hajusta.
Juuri kun sitä luulee sateen ja pauhun olevan kovimmillaan, ne yltyvät.
Salamoi ja jyrisi lisää, tuuli vaihteli sateen suuntaa tämän tästä ja sade tunkeutui katokseenkin, sen sivulla kasvavan syreenin juurelle kertyi iso lammikko, joka kokosi pinnalleen ruohonpätkiä ja maantiepölyä. Pintaa rikkoi lehvästön läpi putoavat pisarat, jotka tekivät lammikosta kuin alati muuttuvan kaleidoskoopin. Olin ollut sateensuojassa jo kaksikymmentä minuuttia. Aika seisoi.
Sitten lammikon pintaan tarttui hauraat siivet levällään oleva väritön perhonen, kiitäjä, joka sai hajanaisia ajatuksia poukkoilevaan mieleeni oudon idean: leikata ohuesta paperinenäliinasta perhonen ja laittaa se kahvikuppiin. Yrittää kahvin, saksien ja servietin avulla toisintaa yhden yöperhosen kuolintaistelu, kosteuden vangitsemat ryppyiset, lentokyvyttömät siivet.
Olin saarroksissa kolmekymmentäviisi minuuttia.
Myöhemmin, matkalla matkahuollon katoksesta kotiin koin outoa irrallisuuden tunnetta. Kuin olisin liikkunut elokuvan lavasteissa tai itse elokuvassa tai kuin muut eivät olisi minua nähneet. Nautin ulkopuolisen tarkastelijan roolistani ja tein mielenkiintoisia havaintoja matkan aikana. Yhden omakotitalon asfaltoidulla pihalla oli valtava lammikko - halkaisijaltaan ehkä kolme-neljä metriä - jossa pieni poika ajoi keskittyneesti polkutraktorilla tiukkaa ympyrää. Lapsen jalat olivat märät polveen saakka, tukka auringon vaalentama, polkutraktori punainen, shortsit vaaleansiniset. Kasvot mekaanisen ilmeettömät. Melkein kuin poika olisi pakotettu touhuun, kuin se olisi ollut suoritettava velvollisuus eikä vilvoittavan hupainen nautinto.
Illalla kotona ajattelin kahvissa uivaa serviettiperhosta. Mielikuva oli vahva, melkein huumaava ja aisteissa kokonaisvaltainen. Intiimi, täysin kaistapäinen ajatus. Minä en edes juo kahvia.
- - -
Rankkasade yllätti minut eilen polkiessani tehtaalta kotiin. Suojauduin siltä matkahuollon oven edessä olevaan katokseen, paikkaan jossa yleensä puliukot kuseksivat, kupeksivat ja ovat sietämättömän aikatauluttomia.
Rankkasade yltyi, yltyi, yltyi. Vesi alkoi muodostaa reittejä asfaltoidulle pihalle, vuolaat virrat kiersivät bussilaitureiden kiveyksiä, etsivät paikkaa jossa kokoontua. Alkoi salamoida ja heti perään jyristä (vuosia sitten sanottiin: taivaan isä ajaa kottikärryillä), minä olin kärsimätön ja ärtynyt. Halusin kotiin; pois saarroksista, lämpimän päivän esiin kaivamasta, kuvottavasta hajusta.
Juuri kun sitä luulee sateen ja pauhun olevan kovimmillaan, ne yltyvät.
Salamoi ja jyrisi lisää, tuuli vaihteli sateen suuntaa tämän tästä ja sade tunkeutui katokseenkin, sen sivulla kasvavan syreenin juurelle kertyi iso lammikko, joka kokosi pinnalleen ruohonpätkiä ja maantiepölyä. Pintaa rikkoi lehvästön läpi putoavat pisarat, jotka tekivät lammikosta kuin alati muuttuvan kaleidoskoopin. Olin ollut sateensuojassa jo kaksikymmentä minuuttia. Aika seisoi.
Sitten lammikon pintaan tarttui hauraat siivet levällään oleva väritön perhonen, kiitäjä, joka sai hajanaisia ajatuksia poukkoilevaan mieleeni oudon idean: leikata ohuesta paperinenäliinasta perhonen ja laittaa se kahvikuppiin. Yrittää kahvin, saksien ja servietin avulla toisintaa yhden yöperhosen kuolintaistelu, kosteuden vangitsemat ryppyiset, lentokyvyttömät siivet.
Olin saarroksissa kolmekymmentäviisi minuuttia.
Myöhemmin, matkalla matkahuollon katoksesta kotiin koin outoa irrallisuuden tunnetta. Kuin olisin liikkunut elokuvan lavasteissa tai itse elokuvassa tai kuin muut eivät olisi minua nähneet. Nautin ulkopuolisen tarkastelijan roolistani ja tein mielenkiintoisia havaintoja matkan aikana. Yhden omakotitalon asfaltoidulla pihalla oli valtava lammikko - halkaisijaltaan ehkä kolme-neljä metriä - jossa pieni poika ajoi keskittyneesti polkutraktorilla tiukkaa ympyrää. Lapsen jalat olivat märät polveen saakka, tukka auringon vaalentama, polkutraktori punainen, shortsit vaaleansiniset. Kasvot mekaanisen ilmeettömät. Melkein kuin poika olisi pakotettu touhuun, kuin se olisi ollut suoritettava velvollisuus eikä vilvoittavan hupainen nautinto.
Illalla kotona ajattelin kahvissa uivaa serviettiperhosta. Mielikuva oli vahva, melkein huumaava ja aisteissa kokonaisvaltainen. Intiimi, täysin kaistapäinen ajatus. Minä en edes juo kahvia.
Ottaa pehmeä, hauras paperi ja kylmät, raskaat sakset
leikata hellästi ja vielä hellävaraisemmin
asettaa perhonen kuumaan
tuoksuvaan täyteläiseen kahviin
katsoa: vajoaako se tai meneekö kasaan tai luhistuuko
vai kelluuko oikeassa muodossaan,
meneekö hentoon naururyppyyn niin kuin mummuni iho
näyttääkö oikealta
meneekö hentoon naururyppyyn niin kuin mummuni iho
näyttääkö oikealta
perhoselta kiitäjältä yökköseltä
7 kommenttia:
Kaunista. Sä tosiaan osaat!
Kauniisti kirjoitettu! Harvoin jaksan jäädä lukemaan blogeissa pitempiä tekstejä, mutta tämä jotenkin pysäytti ja koukutti, oli vain pakko lukea loppuun!
Ja sinäkö et osaa kirjoittaa?
Kaunista, kaunista. Kiitos kun jaoit.
Olet ihana.
Hienoa! Lisää, kiitos!
tina; kiitos! Kiva että kelpaa :)
marjohei; mukava kuulla!
Iina Kraak; no emmää sitä, mutta aika kuivana on ollut tuotteliaisuus viime päivinä. Kesällä tuli kirjoitettua paljonkin. Mielelläni jaan! =)
Anonyymi; siehän solet kun noin kivan kommentinkin jätit! Tulin tosi hyvälle mielelle tästä.
Sanni; uskallan melkein luvata lisää ;)
Tuleehan sinusta kirjailija, tomittaja, kynäilijä? Siis silleen virallisesti. Tuleehan?
Lähetä kommentti