lapset nousevat jyrkänteelle / nähdäkseen pidemmälle

Niinkuin SMG, sanoisin että voisin käydä taloksi, voisin kasvaa kuin pihlaja. Että ajan kauas täältä enkä enää mahdu kartalle. Että matka oli pitkä - palataan kaupunkiin myöhemmin. Ja että nään jo nyt paljon kauemmas!

Tekniset ja almanakalliset ongelmat jatkuu, bloginkin suhteen olen kuitenkin ottanut rennosti SMG:n malliin - että niin paljon jäämeren kiireitä. 

 

ps. tästä uudesta tekstieditorista on vaikea luoda mielipidettä, mutta tunnen kallistelevani vanhan suuntaan.

Viesti maijjalta

Se käski kertoa, että näki ketun ja kaiketi merikotkan ja löysi merisiilejä (?) ja poron raadon (!) ja oli onnellinen tanskanletissään ja könkkäsi melkeen yli maailman laidalta ja ajatteli ryhtyä ornitologiksi ja nousi yöllä yksin valokuvaamaan ja lauloi saunakuorossa ja katosi kultaviljaan ja kirosi aika paljon kun oli niin pirskatin kaunista ja soitteli urkuharmonia valkoisessa talossa ja kotimatka kesti 12 h ja osti Näätämöstä karvalakin ja pikkupoikien farkkutakin ja että se oisi voinut jäädä loppu iäkseen sinne. Sillä oli hyvä matka.

Ja nyt on massiivisia tietokoneellisia sekä aikataulullisia ongelmia, mutta voitte olla varmoja että se tulee pian takas valokuvineen (vaikka niiden määrää karsiikin tapaturmat: ensin filmijärkkäristä loppui patterit, sitten kuoli jalusta ja sitten kaukolaukaisin). Ja sitten vielä se, että viikonloppu tuo mukanaan kaivattua seuraa. Saapuu Viena Karjalainen. Evakkosisko.

Varankiin

Ehkä Norjassa on jotenkin samanlaista kuin heitteillä, näissä kuvissa? Paitsi en lähde hakemaan värejä vaan monokromaattisuutta, en kodin rauhaa vaan hetkeksi uutta maisemaa. Tiedättehän miksi mennä nyt; kun ei ole vielä talvi, muttei enää syksykään?

Ei yöjunia tai näppäriä lentoja, vaan pitkiä ja pimeitä, kipeitäkin kilometrejä. Roadtrippiä! Viiniä ja filmirullia, matkamusiikkia, semmoista h&m l.o.g.g-henkistä rennosti lösähtänyttä lettiä ja punaisia poskia. Jäämeren rannalta talo, jota on viileäksi varoiteltu ja vaikka sitten villasukat. Ehkä joku merimetso tai venäläisen perämiehen rantaan huuhtoutunut kenkä.

Niinkuin matkatoverille sanoin: ei haittaa vaikka pimeän vuoksi jää Kaunispää näkemättä - autossa on niitä neljä.

Nähdään ensi viikolla!

Yövieraita

Sisko ja sen lapset kävi rytmittämässä opiskelijan arkea. Sillä junalla 710 menin heitä vastaan. Haaparannasta tietenkin ikean halpoja tuoksukynttilöitä niin, että koko talous on ihanasti esanssinen, ja saippuakuppi ja kenkälusikka joita oikeasti lähdin hakemaan.

Kummasti sitä unohtaa arjen ja hätäilyn kun on muuta tekemistä. Jonotettiin joulupukkia ('mikä sun huulessas on', se kysyi ja sanoin osuneeni niittariin. eikö pukki tykkää lävistetyistä? oli aika vanhanaikainen ja sovinistinen partaveikko muutenkin, tytöltä kysyi kivoimman luokkakaveripojan nimeä ja pojalle ehdotti turtleseita ja puuhapetejä, kyseli kuka kotona eniten 'nalkuttaa'... hohhohhoo. viime kerralla oli kivempi ja aidompi vaari, älkää siis jättäkö tämän analyysin perusteella käymättä jos mahdollisuus on! mutta parasta napapiirillä on posti.), kierreltiin kaupungilla, kiivettiin parillekin vaaralle, paisteltiin makkaraa, lötköiltiin kotosalla, herkuteltiin ja lörpöteltiin.

Tärkeää on hyvä seura! Taas on tallessa iloisia silmiä ja kirkkaita nauruja.



Vieraiden mentyä on aina ihan hiljaista.

Eteisessä tuoksuu omenakanelikynttilä, pimeä tulee tuntia aiemmin ja mulla on länsinaapurista pikaisella kauppareissulla mukaan napattua hyvänmakuista (ja kadehdittavan kivaan, simppeliin ja graafiseen pakettiin pakattua) teetä kupissa. Mikään ei estä avaamasta suklaalevyä, kunhan teen sen ahkerin ja arkeenpalaavin ajatuksin. Se on nääs pian arki taas ja rumpu soi.

Pikajuna 710 eilen

Vaunussa viisi ikkunapaikalla yhdeksän
pieni sudensilmäinen poika venkoilee penkillään.
Suhisee ässättömiä loitsuja,
työntää päänsä penkkien välistä
- siis päin minun virttyneitä raamejani -
sanoo: bum bum banaani!
ja vasta lopuksi hymyilee.

Onko niin että lapset
eivät näe risaista mieltä
vai onko niin että näkee?

Kukkakaali, pottumuushi!
poika piirtää sormellaan ikkunan likaista pintaa
Pii paa poikki!
Punajuuri niin juuri,
klip klap kloppu!

Kuikuaa ja kuiskuttaa paikoillaan pysymättä,
on häikäilemättömän hyväntuulinen
ja piittaa vain siitä, että vastaan hymyyn.
Sanoo kolmivuotiaan varmuudella:
Pian oot jo perillä!

Juna kaartaa raiteillaan.
Tiu tau tippa pois!

Miksattu

Pirtelössä pari banaania, kesän viimeiset parvekeella kasvaneet persiljat, mustaherukoita ja viinirypäleitä, hiilihapotettua vettä. En voi lakata ihmettelemästä: kuinka voi persilja ja mustaherukat lakata maistumalta persiljan ja mustaherukan sekoitukselta ja alkaakin olla jotain vain, jotain uutta makua?

Suunnitelma etenee, maalaamaan pitäisi päästä.

Mulla on uusi objektiivi, jonka kanssa en kuitenkaan malttais olla harras. Valotusten arviointi tuntuu miltei mahdottomalta ja tarkennuksesta tuli kerta heitolla hepreaa. En suostu katumaan.

Ehkä sen aistii näistä minun oloistani, että jotain sais tapahtua. Seinä sais maalautua ja parit koulujutut valmistua, saisin jo vähän piristyä.

On monenlaisia tuulia.
Nyt puhaltaa yksi iso, tempoo edestakas ja saattaa napata mukanaan koko tytön, tiputtaa takaisin jaloillensa jossain kaaaaaukana. Tai sitten se saattaa laantua. No se siitä, hmm.

Huomenna menen ruohtihin ja ens viikolla norijahan ja nyt mää oon täsä ja annan tuulten puhaltaa.

Pienet punaiset pisteet

Pirtelö oli hyvin tyypillinen aamusetti: banaani, päärynä, lollo rosso -salaattia, puolukoita ja hiilihapotettua vettä. Punaisen pirtelön lisäksi kävin pakkaspäivää päin pienen punaisen sotamiehen kanssa. Hyvin se tuli läpitahkottua, itseasiassa taisin tekaista savesta yhden teepannunkin päivän muiden askareiden ohessa. Itse-askarreltu, paripuoli äijjä pääsee korvaan toistekin tahtia taputtamaan.

Mutta mitä minä oikeasti haluan tällä kertaa sanoa:
K I I T O S ! Te ihanat, kantavat, sallivaiset, ystävälliset ja kaikessa tuntemattomuudessanne niin tutut siellä ruutuin takana. Hitto, että olen tullut onnelliseksi kommenteistanne edelliseen postiin! Niin onnelliseksi, että polvi parani, vatsa tokeni eikä palelekaan enää.

Ja niin onnelliseksi, että ihan hipihiljaa on käsi käynyt kynäpenaalilla, paperin reunoja kirjottu kirjaimilla. Kuin korvien väliin joku tuttuun tapaan kuiskaisi sanoja ja lauseita. Nyt tuntuu iskevän L. Olla, alla, luu, luutunut, lutunen, polkea, illalla, lause.

Tännään tuli niinkö vaikka tämmönenki solovaus mielehen:
Millainen opettaja minä oikein olen? Luokaton.