tuliaisia

Ensimmäisellä kerralla jäämeren rannalla olin vuonna 2005 silloisten opiskelukavereiden kanssa. Lumouduin kaikesta; tuulenpuuskista, värittömyydestä, mädästä levästä, rohtuneista huulista; ja tunsin rajua ärsyyntymistä muiden tapaan olla siellä keräämässä ahnain sormin pussitolkulla kivoja aaltojen hiomia kiviä pentikkippoihin iskuaskomaskusohvapöydille aseteltaviksi. Näin niinkuin kärjistettynä.

Ehkä sitä sitten on olevinaan intellektuelli, kun on harras ja valitsee vain viisi tai kuusi?

Ja simpukoita, joista en ole ikinä liiemmin välittänyt - tai kotoisista, rumista, raihnaisista simpukoista kyllä mutta en vieraitten rantojen näkinkengistä - valitsin kans kuusi. Yhdestä parista tein korvakorut, jotka varmasti särkyy helposti mutta sitten saavat särkyäkin. Rakastan niitä niin kauan kuin kerkeän.

Ja merisiilit (?)! Yksi piikeissään piilotteleva (harvinainen, vain tämä yksi löytyi) ja toinen jo kauneutensa paljastanut. Oiva Toikan on täytynyt tietää näistä palluroista Kastehelmeä suunnitellessaan?

Polttopuuläjästä pilkotti pieniä sorvattuja puukappaleita, jonkun kaapin tai pöydän osia. Vielä viimeisenä aamuna mietin, onko ihan tyhymää kaapia semmonen matkaan - ei kai. Vain yksi löytyi. Muut oltiin saunottu savuna ilmaan, "all beauty must die" selitti lämmittäjä.

Hilikusti Suomen puolella on aiemminkin mainittu Näätämön kirpputori, josta tällä kertaa kahmein kassiin karvalakin, farkkutakin, kauluspaidan ja aivan Viena K.:n kokoiseksi osoittautuneen samettihameen. Sen verran voin luvata, että takista tulee veretseisauttavan hieno farkkuhame. Ja että kauluspaita ei värinsä puolesta ensimmäisenä päälle eksy.

Aamu, muisto, kettutyttö, poron raato, MAA.

Lokakuun toiseksi viimeisenä yönä riitti muutama tunti silmät kiinni. Kolme muuta jatkoi uniaan, kai sekin jonka mahalle astuin möyriessäni auringonnousun perässä pois kamarista. Vajaa tunti myöhemmin palasin, kävi ilmi: kyllä se yksi heräsi tallatuksi tulemiseen. Noustiin ja oltiin yhdessä, mikä oli hyvä yöhetken yksinolon päälle. Siitä heräsi hyvä lokakuun viimeinen päivä, paljon raitista ilmaa ja heleitä lauluja.

Minusta silti tuntuu, että häkellyttävän helposti voisin jäädä niin - yksin vain jonnekin maailmansivuun. Jäädä opettelemaan, josko oppisi liikkumaan ilman että ketunpojat ja muut metsän pienet eläimet säikkyy. 

Pakko kertoa tarina!

Yksi haaveeni on edellä mainittu eläinten pelkäämättömyys. Syksyllä menin metsään, olisin tahtonut kävellä rauhassa, poimia muuan marjan ja ehkä valokuvata. Olin kuitenkin liikkeellä huonoon aikaan; samalla palstalla oli myös luokallinen lapsia suunnistusharjoituksissa. Kannot kaikui muksujen kiljahduksia, 'misä?' ja 'täälä!'-huuteluita sekä omia syviä huokailujani. Joka puolella viuhui kirkasvärisiä kumppareita. Sitten keksin typerän jutun: jähmetyin paikoilleni. Seistä tökötin metsässä, eikä mennyt kauaa kun olin näkymätön lapsille, he lakkasivat näkemästä minut. Tiedättekö, minusta tuli metsän eläin. No, se siitä. 

Näin ketun ja juoksin sen perään. Kaveri sanoi, että kettutyttö on puoliksi kettu, puoliksi tyttö. Niin on, minä sanoin. Radiossa soi saamennos kappaleesta Eternal Flame.

MAA on karu ja ääretön, kyllä. 

Ruotsalainen ystävä sanoi taannoin, että meillä on niin hieno ja alkukantainen sana - MAA. Sanoi  sen monta kertaa matalahkolla äänellä, maa maa maa ja kadehti sanan tylyä lyhyyttä.

lapset nousevat jyrkänteelle / nähdäkseen pidemmälle

Niinkuin SMG, sanoisin että voisin käydä taloksi, voisin kasvaa kuin pihlaja. Että ajan kauas täältä enkä enää mahdu kartalle. Että matka oli pitkä - palataan kaupunkiin myöhemmin. Ja että nään jo nyt paljon kauemmas!

Tekniset ja almanakalliset ongelmat jatkuu, bloginkin suhteen olen kuitenkin ottanut rennosti SMG:n malliin - että niin paljon jäämeren kiireitä. 

 

ps. tästä uudesta tekstieditorista on vaikea luoda mielipidettä, mutta tunnen kallistelevani vanhan suuntaan.

Viesti maijjalta

Se käski kertoa, että näki ketun ja kaiketi merikotkan ja löysi merisiilejä (?) ja poron raadon (!) ja oli onnellinen tanskanletissään ja könkkäsi melkeen yli maailman laidalta ja ajatteli ryhtyä ornitologiksi ja nousi yöllä yksin valokuvaamaan ja lauloi saunakuorossa ja katosi kultaviljaan ja kirosi aika paljon kun oli niin pirskatin kaunista ja soitteli urkuharmonia valkoisessa talossa ja kotimatka kesti 12 h ja osti Näätämöstä karvalakin ja pikkupoikien farkkutakin ja että se oisi voinut jäädä loppu iäkseen sinne. Sillä oli hyvä matka.

Ja nyt on massiivisia tietokoneellisia sekä aikataulullisia ongelmia, mutta voitte olla varmoja että se tulee pian takas valokuvineen (vaikka niiden määrää karsiikin tapaturmat: ensin filmijärkkäristä loppui patterit, sitten kuoli jalusta ja sitten kaukolaukaisin). Ja sitten vielä se, että viikonloppu tuo mukanaan kaivattua seuraa. Saapuu Viena Karjalainen. Evakkosisko.

Varankiin

Ehkä Norjassa on jotenkin samanlaista kuin heitteillä, näissä kuvissa? Paitsi en lähde hakemaan värejä vaan monokromaattisuutta, en kodin rauhaa vaan hetkeksi uutta maisemaa. Tiedättehän miksi mennä nyt; kun ei ole vielä talvi, muttei enää syksykään?

Ei yöjunia tai näppäriä lentoja, vaan pitkiä ja pimeitä, kipeitäkin kilometrejä. Roadtrippiä! Viiniä ja filmirullia, matkamusiikkia, semmoista h&m l.o.g.g-henkistä rennosti lösähtänyttä lettiä ja punaisia poskia. Jäämeren rannalta talo, jota on viileäksi varoiteltu ja vaikka sitten villasukat. Ehkä joku merimetso tai venäläisen perämiehen rantaan huuhtoutunut kenkä.

Niinkuin matkatoverille sanoin: ei haittaa vaikka pimeän vuoksi jää Kaunispää näkemättä - autossa on niitä neljä.

Nähdään ensi viikolla!

Yövieraita

Sisko ja sen lapset kävi rytmittämässä opiskelijan arkea. Sillä junalla 710 menin heitä vastaan. Haaparannasta tietenkin ikean halpoja tuoksukynttilöitä niin, että koko talous on ihanasti esanssinen, ja saippuakuppi ja kenkälusikka joita oikeasti lähdin hakemaan.

Kummasti sitä unohtaa arjen ja hätäilyn kun on muuta tekemistä. Jonotettiin joulupukkia ('mikä sun huulessas on', se kysyi ja sanoin osuneeni niittariin. eikö pukki tykkää lävistetyistä? oli aika vanhanaikainen ja sovinistinen partaveikko muutenkin, tytöltä kysyi kivoimman luokkakaveripojan nimeä ja pojalle ehdotti turtleseita ja puuhapetejä, kyseli kuka kotona eniten 'nalkuttaa'... hohhohhoo. viime kerralla oli kivempi ja aidompi vaari, älkää siis jättäkö tämän analyysin perusteella käymättä jos mahdollisuus on! mutta parasta napapiirillä on posti.), kierreltiin kaupungilla, kiivettiin parillekin vaaralle, paisteltiin makkaraa, lötköiltiin kotosalla, herkuteltiin ja lörpöteltiin.

Tärkeää on hyvä seura! Taas on tallessa iloisia silmiä ja kirkkaita nauruja.



Vieraiden mentyä on aina ihan hiljaista.

Eteisessä tuoksuu omenakanelikynttilä, pimeä tulee tuntia aiemmin ja mulla on länsinaapurista pikaisella kauppareissulla mukaan napattua hyvänmakuista (ja kadehdittavan kivaan, simppeliin ja graafiseen pakettiin pakattua) teetä kupissa. Mikään ei estä avaamasta suklaalevyä, kunhan teen sen ahkerin ja arkeenpalaavin ajatuksin. Se on nääs pian arki taas ja rumpu soi.

Pikajuna 710 eilen

Vaunussa viisi ikkunapaikalla yhdeksän
pieni sudensilmäinen poika venkoilee penkillään.
Suhisee ässättömiä loitsuja,
työntää päänsä penkkien välistä
- siis päin minun virttyneitä raamejani -
sanoo: bum bum banaani!
ja vasta lopuksi hymyilee.

Onko niin että lapset
eivät näe risaista mieltä
vai onko niin että näkee?

Kukkakaali, pottumuushi!
poika piirtää sormellaan ikkunan likaista pintaa
Pii paa poikki!
Punajuuri niin juuri,
klip klap kloppu!

Kuikuaa ja kuiskuttaa paikoillaan pysymättä,
on häikäilemättömän hyväntuulinen
ja piittaa vain siitä, että vastaan hymyyn.
Sanoo kolmivuotiaan varmuudella:
Pian oot jo perillä!

Juna kaartaa raiteillaan.
Tiu tau tippa pois!