31.1.2010

Että terve!

Hei tammikuu,
sinä yhdentekevä, irrallinen, siteetön, merkityksetön, joka yllätät aina takkuisuudellasi. Mentyäsi käsi ei huiskuta vaan vaihtaa kalenterin sivun ja karvaaksi oppinut katse seuraa tarkkaan. Lupaan, että unohdan sinut yhdessätoista kuukaudessa, sitten kuohuviinilasi kourassa juhlin paluutasi ja luon lävitsesi odotuksia tulevalle vuodelle. Vielä en silti odota sinua takaisin, sillä minä en osaa sinua. Yhtään.

Muuta pitkäpiimäiset tapasi ennen kuin palaat tai! tai! tai mitä.

27.1.2010

LumiLinnan lastenmaa: KORPIMETSÄ














Korpimetsä on viitisen metriä leveä, melkein yhtä korkea ja 12 metriä pitkä tila, jonka perällä, labyrinttimaisen maiseman takana kohoaa yli kaksi metriä korkea Väinämöisen kallio. Mitä Korpimetsässä voi tehdä? Voi leikkiä! Mönkiä, kiertää, kätkeytyä, kurkistella, löytää. Voi rohkaistua ja laskea aika hurjaa liukumäkeä, uskaltautua yli Tuonelan virran sivupurosta, ähtää itsensä korpikuusen juurakkoon ja kivuta, kavuta, koluta ja kaivautua Väinämöisen suuhun, jos uskaltaa! Voi olla lapsi ja leikkiä.

Lastenmaan työryhmässä suunnitteli ja veisteli kuusi opiskelijaa. Lopputulokseen voi olla aidosti tyytyväinen. Tästä tuli ihan helkkarin hyvä! Tällä kertaa ei ollut tarvetta päteä hienoudella tai fiineillä yksityiskohdilla, vaan toimivuudella, turvallisuudella, kekseliäisyydellä ja lapsenmielellä. Epäilyksen hetkellä kannatti käydä polvillaan: lapsen silmin on ihan erilaista. Metsänsuulta katsottaessa voi vain arvella mitä kuusten takaa paljastuu, mitä siellä on? Parhaasta palkasta kävi koekäyttäjän, pikkuisen Otto-pojan riemu ja se kun ei malta päättää minne menisi ensin, mitä kautta koittaisi, pojan innokkaat hihkaisut äidilleen.

LumiLinna avataan lauantaina 30.1. Kauden mittaan olisi tosi mukava kuulla linnassa vierailleiden kokemuksia erityisesti lastenmaan osalta, kerrottehan jos käytte? Minä ainakin käyn vähän leikkimässä.

Kemin LumiLinna - kotisivut
Pohjolan Sanomat - juttu linnasta, kuvia myös lastenmaasta
Frostiart - linnan muut jää- ja lumiveistokset

Seuraavaksi laitan kuvia valmiista. Sitä ennen laitan ikkunaan uuden verhon. Se on sinapinvärinen ja samettinen, eikä muuten riitele sohvan kanssa yhtään. Se on hyvä.

26.1.2010

Viisi päivää veistin




Tekee hyvää olla poissa, olla muualla, arjetta. Minä olin Kemissä.

Välillä oli mielessä semmoinen leikki, että olen maailman halutuin veistäjä, että työni on palkitsevaa, arvostettua ja äärimmäisen tärkeää. Herätyskellon ääni aamuisin oli merkki tärkeydestäni, huhhuh, pakkohan siinä oli mennä antamaan parastaan. Annoinkin.

Iltaisin uin pitkiä vetoja kylmässä altaassa. Leikin, että olen saukko. Yritin sukeltaa pidemmälle kuin koskaan ennen, ehkä sukelsinkin, mutta hätä päästä pintaan tuli väliin - hätä, pakokauhu, paine! Tunnen verisuonetkin, äkkiä ylös. Euforian tunne vähän viiveellä. Ajattelin: tämä on mahtavaa.

Hotellin käytävällä kävelin pitkin, letkein askelin ja ajattelin, että olen joku, joka on aina näin: aina matkalla, laukku puoliksi pakattuna. Illastan aina ulkona ja seurue hymyilee aina, vitsailee aina ("vettä, mutta ei jäitä kiitos, työssämme on sitä riittämiin"). Pitkien päivien jälkeen sängyllä on aina uusi mariannekarkki. Leikin, että arki ei enää palaa.

20.1.2010

Kiukku voimaannuttaa / kotopuolessa


Kävelen ruokakauppaan. Olenkin suunnilleen ainoa jonka näen tässä kauppalähiössä kävelevän. Niin luki paikallislehdessä, että tämä kummalliseen suuntaan kasvava kaupunki on muodostunut alueen kauppalähiöksi. Päätä alkaa kivistää tuttu ajatus: en kestä tätä paikkaa.

En kestä sitä, että muutaman sadan metrin matkat taitetaan autolla, en yhtäkään röyhkeästi pysäköityä mersua, volvoa, bemaria tai muuta jonka merkitys ei ole liikkumisessa vaan näyttämisessä. Täällä pitää olla olevinaan jotain, jotain kollektiivisesti tavoittelemisen arvoisena pidettyä ja ne, jotka eivät mahdu kaavaan, ovat sitten olevinaan jotain. Tiedättekö, tämä on hassua: pidän tässä kaupungissa useimmiten eri kenkiä kuin Rovaniemellä. Minä pidän ketään kiusaamattomia, kaikkia kosiskelevia mustia vagabond-nilkkureita. Tänään kapinoin harmaissa, nuhjuisissa lempisaappaissani ja ehkä siksi tunnen näitä inhottavan ylimielisiä, jotenkin kaikkitietäviä, tekopyhiä tunteita - ehkä siksi olen itse olevinani jotakin muuta.

Ajattelen genetiivimuotoisin kirosanoin alkavia ajatuksia. Sitten kaadun suojatiellä. Tulee suojaton hätä päästä takaisin pystyyn, äkkiä, ja pääsenkin. Selän takaa pyyhkäisee farmariaudi, kaksikerroksisen liikerakennuksen eteen parkkeeratun auton nainen kääntää katseensa pois. Koen oloni voimattomaksi, väsyneeksi ja vieraaksi.

Paikallinen tyypillisesti joko häpeillen ilvehtii tai nolonrohkeasti ylpeilee tällä kaupungilla. Ensimmäiset valittaa, että täälä ei sitte kans voi tehä yhtään mittään ja jälkimmäiset vie vieraansa - no, en tiedä, liikennevalojen kautta jonkun ketjumyymälän ovensuuhun? Että kato, meilläkin on. Perisuomalainen tarve tulla hyväksytyksi keskivertona ja olemassaolevana konkretisoituu elementtitalojen pihoihin kehnosti upotetuissa vesiaiheissa, lähikaupan mariskoolileimojen hamstraamisessa ja jos jonkinmoisessa siunailussa. Ettäs kehtaat ja miten tuo kehtaa.

Olen ajatuksineni kuin pahanen kakara, herran tähen sentähän pilkkaan ja poljen tätä luvattua maata väärillä kengillä! Minun mielestäni täällä vallitsee teippimentaliteetti: rikkoutumisia korjaillaan sinnepäin teipillä, kunhan asia on hoidettu ja näyttää taas hetken ehjältä. Tästä ja täältä minä olen kotoisin, tämä on nimennyt minut omakseen. Kuitenkin olen aina arvostanut niitä jotka palaavat, sillä puheet maitojunista ja hännistä koipien välissä on niiltä, joiden maailma on vielä littanampi kuin pohjanmaa. Totuus on se, ettei tämä kaupunki ole sen kummempi kuin mikään muukaan, joku-lapua-joku-kiiminki-joku-kankaanpää.

Nykyään joka saamarin pitäjä yrittää profiloitua johonkin, mutta toisaalta olla tyrkyllä vähän kaikille. Tänne vaan, täällä on hyvä asua ja kasvattaa lapsia, voi opiskellakin ja yrittää! Ja meillä on citymarket, tekniikka ja talous, teollisuus ja terveydenhuolto! Täältä kannattaa ostaa auto tai asunto. Mutta täällä ei muuten sitten saa kehdata yhtään mitään.

Toisinaan en kestä tätä kaupunkia.
Näen oman kuvani heijastuvan osuuspankin ikkunasta ja huomaan: se pelkää joskus olevansa ihan oikeasti tyytyväinen, onnellinen, jotakin. Täällä.


* * *
 
Näin kiukkuisen monologin päälle tekee mieli tulla jo valmiiksi vastaan, ettei sitten jälkikäteen joutuisi niin paljon sanomaan: ihan totta tuokin puoli, on se niinkin, joo, anteeksi. Tältä se silti tänään tuntui.

18.1.2010

Nähdään myöhemmin



Nyt olen vähän voimaton. Sovitaanpa niin, että tulen takaisin sitten kun en ole ihan näin voimaton, kun jossakin on alkanut pilkottaa. Heippa.

ps. minulle tuli yhtäkkiä karttakieli, yrittää kaiketi väittää että siitä saisi otettua suunnan, vaikka oikeastaan se vain alleviivaa: mikään ei ole mahdotonta. Karttakieli, yhtäkkiä ja ihan tyhjästä.

12.1.2010

Mitä mää tekisii-ii-iin



On taas heti niin tylsää että. Tulee mieleen lapsuuden tylsyydet; ovat piirtyneet muistiin ahdistavina, tunkkaisina tunnetiloina joihin ei auttaisi sirkushuvitkaan. Loputtomia määkiviä kysymyksiä, mitä mää tekisin, äiti mitä mää voisin tehä - eivätkä ehdotukset tulisi menemään läpi. Toisinaan on kait saatava pällistellä tylsyydessä.

Muistan, kun olin kahdeksanvuotias ja järjettömän tylsissäni. Äiti sen keksi: ostetaan jokin lelu, pitkästä aikaa ja ihan omaksi. Jonkunlainen muovinen junarata sitten ostettiin tiimarista. Ehkä äitin kanssa kahdestaan, veli ei ehkä ollut mukana. Samaan muistoon sekoittuu yksi Jenna, metsämansikat ja paikka, jossa oli aiemmin ollut ruutanalammikko. Pikkuveli auringon alla punaisessa punkassa, minulla jokin vihreä uimapuku ja äiti leikkaamassa matonkuteita. Kaikki menee yhteen, mutta tylsyys on vain muiston alussa. Loppu on junarataleikkiä ja vedenpärskettä, lapsuuden kesää.

Mutta voi perkeeti kun nyt on tylsää! Ja sitä on luvassa lisää, olisi paras tottua. Jäsenet väsyy huonoissa asennoissa kököttämisestä, hampaat kait tässä näillä teemäärillä kellastuu ja pää puuroutuu. Aika menettää merkityksensä. Kolmen ja neljän välinen tunti tuntui vuorokauden mittaiselta, neljän ja viiden välinen muutamalta minuutilta. Arvatenkin tunnit ovat tappavan pitkiä kunnes yhtäkkiä kello jotenkin käy kolmea yöllä ja puuhaa riittäisi.

Kuvissa on uusi pannu. Olen tyytyväinen siihen, samoin takana näkyvään vihreään kaistaleeseen, joka on perjantai-illan uhman tulos. Oikeastaan tähän tylsyyteenkin, ei se liiemmin edes haittaa. Mikäs tässä on maatessa.


8.1.2010

HETI-asenteesta puheen ollen...




Oli niin tylsää, että jotain piti keksiä. Ryhdyin yhtäkkisiin seinänmaalauspuuhiin. Ziba-di-dibba-dai! Tylsyys taitaa olla asennekysymys. Hummailen hyvvää mussiikkia ja maalailen, oon kotona. Mukavia perjantai-illan rippeitä ruutujenne taa!

Kotona



Pakko saada verho. Paksu, pehmeästi laskeutuva, raskas verho esiripuksi maiseman ja minun välille. Konjakin tai sinapin väristä samettia! Hiven runsautta ja väriä tähän asketismiin. Konjakkisuutta.

Haasteita
- huonekorkeudessa löytyy, täytynee ommella itse
- hinta
- vähän liilahtavan ruskea sohva
- HETI-asenne

Verhon ilmaantumista odotellessa syön lanttuja. Juna vei ystävän pois. Nyt on vähän tylsää, sanotaanko että alkaa olla jo ihan riittävän tylsää. Onpa pitkä perjantai.

7.1.2010

-31 astetta / tossut tarpeeseen

Saan tosiaan aina hyviä lahjoja. Tiiina-siskolta onnistuin jo ennen joulua kerjäämään yhdet Kalajoki-sukat, joulupaketista paljastui järjettömän ihanat lyhytvartiset huopatossut ja samasta osoitteesta lainasin vielä tossumannekiinit. Uusia huopikkaita mummulle hehkuttaessa sain vihiä käydä vintillä, josta löytyi pitkävartisetkin - oikein isomummun vanhat. Aika notkea vekkuli oon minäkin, mutta ihan en kummipojan lailla saappaita täytä...



Sisko kiittää! Täti kiittää! Lapsenlaps kiittää!

Kovat on pakkaset. Hyvä että tarkeni bingoon käpöttää! Jos minusta ei ala kuulua, niin olen päättänyt koteloitua. Alkanut kehrätä silkkistä sukkapussia itselleni, sukinut ryppyiset siivet pieneen pakettiin ja kömpinyt huopikkaan nurkkaan kevättä odottamaan.