8.1.2010

Kotona



Pakko saada verho. Paksu, pehmeästi laskeutuva, raskas verho esiripuksi maiseman ja minun välille. Konjakin tai sinapin väristä samettia! Hiven runsautta ja väriä tähän asketismiin. Konjakkisuutta.

Haasteita
- huonekorkeudessa löytyy, täytynee ommella itse
- hinta
- vähän liilahtavan ruskea sohva
- HETI-asenne

Verhon ilmaantumista odotellessa syön lanttuja. Juna vei ystävän pois. Nyt on vähän tylsää, sanotaanko että alkaa olla jo ihan riittävän tylsää. Onpa pitkä perjantai.

8 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Kieltämättä lanttujen syöminen kuulostaakin tylsältä;) Heti-asenne on haastavaa, mutta etköhän verho-ongelman ratkaise.

maijja kirjoitti...

Riikka; ai minusta lanttujen syöminen on mukavaa! Ovat niin makoisia nyt. Mutta arvaas, verho-ongelmasta turhautuneena ryhdyin jo seuraaviin hommiin... ;)

Maija kirjoitti...

Hei onpa kaunis tuo tilkkupeite, joka näkyy noissa sohvakuvissa. Oletko tehnyt sen itse? Tuli heti inspiraatio neuloa tai virkata torkkupeiton palasia. Harmi vain, että olen yleensä ihan mahdoton tuollaisissa isommissa projekteissa - minun pitäisi saada valmista heti.

maijja kirjoitti...

Maija; eikös ookin! Sekin kuuluu täydellisten joululahjojen sarjaan, sain sen viime vuonna toiselta siskoltani jonka blogista, tämän linkin takaa löytyy lisää kuvia: http://pikku-stanna.blogspot.com/2009/02/vihdoin-ja-viimein.html

Se sopii mun asuntooni TÄYDELLISESTI! Vilahtaa muuten myös tuossa 12x2009 -postin tammikuun kuvassa.

Anonyymi kirjoitti...

Minusta sitten taas on mukavaa, että melkein koko olohuoneen toinen pääty on ikkunaa ja pieni asunnonkopperoni sulautuu vastapäiseen puistomaisemaan. Olen myös jotenkin nyrjähtänyt pitämään verhoja auki pimeälläkin, vaikka aiemmin kammoksuin moista. Haluan pitää maisemani pidempään kuin näissä valaistusolosuhtella voisi...Että jos joku näkee?! Entäs sitten...verhot auki vaan, mulla ei ole mitään salattavaa:)

maijja kirjoitti...

14a4:n Hanna; heh, mua alkoi huvittamaan ja jotenkin puolustauduttumaan kommenttisi luettuani, sillä olen juuri sellainen 'mitä sitte jos näkee'-tyyppinen ikkunaelijä. En sulje sälekaihtimia koskaan, eikä olo/makuuhuoneen ikkunoita peitä kuin nuo kuvassa näkyvät laskosverhot. Yövieraiden tullen en edes hoksaa kysyä, häiritsevätkö ulkoa killottavat katuvalot - niihin on niin tottunut! Tanssin peilille, pukeudun suihkun jälkeen, nukun nakusillani jne verhot auki sillä asenteella, että sulkekoot naapuri omansa jos käyn häiriöksi. Oon jopa kirjottanut aiheesta runon! :D

Siinä mielessä tämä verhon kaipuu onkin outo, mutta se tulisikiin oikeastaan seinän eteen, enemmän kuin ikkunan. Väriksi, runsauden tunteeksi. Avoimeksi esiripuksi, siis.

Hyvä sanavalinta muuten, 'nyrjähtänyt'!

Anonyymi kirjoitti...

Ei ollut tarkoitus suistaa sinua kommentillani puolustusasemiin:)

Tämä vain on sellainen juttu (siis verhot/verhottomuus), että itse vasta hiljattain tietoisesti hoksasin itsessäni tapahtuneen muutoksen.

Puolustaudun sen verran minäkin, jonkin verran pyrin rajoittamaan touhuamistani just siitä "muut näkee, argh!" -syystä. Asun näet ensimmäisessä kerroksessa, vilkasliikenteisen kadun varrella.

Olisipa hauskaa kuulla se runo!

maijja kirjoitti...

14a4:n Hanna; Eikös se ole niin että se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa? Ehkä verhous (:D) on mulle jotenkin herkkä aihe, kun heti aloin puolustautumaan. Olen hassu :D! Minä muuten asun kolmannessa kerroksessa, ja ikkunoistani avautuu näkymä vain yhteen taloon jossa on kolmen asunnon ikkunat minulle päin. Jostain syystä vain ylimmässä asunnossa on elämää, kaksi alempaa ovat tyhjillään, joten käytännössä mulla on vain yhdet naapurit. Tuntuu, että jaan elämäni heidän kanssaan kevyessä symbioosissa - molemmat pidämme verhot auki kummemmin kurkkimatta.

Runoja pitäisikin kaivaa tänne asti, aina välillä olen jonkun läiskäyttänyt. :)