Kuluvan vuoden helmikuussa sen päätin: en enää halua olla mamo. Että en vain ole enää: lakkaan olemasta fyysisesti arka, lakkaan empimästä uskaltamisen äärellä, tai ainakin lakkaan sanomasta, että olen arkajalka.
Olen edistynyt.
Narvikissa tuulee.
Minä ajattelen haluavani maalata etäisyyttä tosi isolle kankaalle.
4 kommenttia:
HUIMAA! Mikä kuva!! Mikä hyppy!!! Mitkä maisemat!!!!
Upea tuo ylin kuva, ihan huikea! Minä huimaa täällä pöydän ääressä.
Olen kerran käynyt Narvikissa. Muistan vuonon, purjeveneet ja nuo upeat tunturit.
Et sinä ole mikään mamo! Et ainakaan mun silmissä!
Tuo kuva on kyllä aika hurja.
Millon viet mut noihin maisemiin?
Olina; oikiasti tuo ei ole noin hurja... Mutta maisemissa ei mitään moitittavaa!
Kirjailijatar; kiitos. Muakin huimaa melekeen katsellessa, mutta ei se tosiaan ihan noin hurja ole oikeasti tuo juttu. Minä nukahdin matkalla Narvikkiin, hetkeks vaan, mutta harmittaa mitä kaikkea kerkes mennä ohi silmien. Purjeveneitä just ehkä!
Anne; oon... muistelepa kolme vuotta sitten Rukalla: uskalsinko lähteä siitä tornista laskemaan!! En tainnut uskaltaa... Jos veisin sut noihin maisemiin ens kesänä? :)
Lähetä kommentti