18.5.2010

Ensimmäisiä ajatuksia

Lentokoneet aina pienempiä kuin muisteli (kun taas risteilijät suurempia). Näin sitä vaan lennellään ees taas, ensimmäistä kertaa elämässä yksin. Mukava ja voimaannuttava pärjäämisen kokemus. Maailma kantaa. Oikein on ollut tasainen kyyti
Majoitumme Marcon luokse, mausoleumiin, jossa minä nukun lipastossa, huonekalun kuoreen kätketyssä sängyssä. Sataa. Viena tuosa sano hyvin, että skandinaaviset on niinkö mäntymehtä: pitkiä ja harvasa.

6 kommenttia:

Jonna kirjoitti...

Olipa hyvin sanottu! Ei meitä suotta hongankolistajiksi kutsuta.

maijja kirjoitti...

Jonna; niin minustakin! Vienalla se aena leikkaa. Varsinkin tuolla vikkelien ja tiuhojen tummaverikkön keskellä tämän hongikkuuden huomasi.

Liivia kirjoitti...

Lisää! Aivan ihanat kuvat!

Minäkin muistan kun lensin ekan kerran yksin, että se oli juuri voimaannuttava pärjäämisen kokemus, olipa osuvasti sanottu.
Nyt olen matkustanut jo kolmesti yksin, ja yhä tulee sellanen pollea minä pärjään-olo.

Tokakuvassa on kyllä juuri sitä Italiaa, jota toivoo näkevänsä.

Anonyymi kirjoitti...

Vienalla leikkas, täytyy sanoo!
On kun nautinkin aina kun saan kolistaa honkaa vaikka bussissa missä kaikkien muiden päät on tossa mun olan korkeudella;-)

Marja kirjoitti...

Nukkua lipastossa, kuin Muumilaaksossa konsanaan! Vautsi!

maijja kirjoitti...

Liivia; kiitos ja tulee! Minä oikeastaan matkustin vain osan matkaa yksin. Silti. Jotenkin semmoinen polleva ja kahtiajakautunut olo, kuin yhtä aikaa epäilisi kykyään ymmärtää portteja sun muita ja nostaisi leukaa varmana siitä, että minä tyttö muuten osaan.

piilomaja; ymmärrän, ymmärrän, olen itsekin aika pitkä. Koen ainakin olevani - onko 172 aika pitkä?

Ilona; minusta se oli hauska ajatus illalla päätä tyynyyn painaessa. Että empäs olekaan ennen lipastossa nukkunut. :-]