"Minä uhraan sinut."

Siksi, että tavallaan pidän hämähäkeistä. En niin, että tahtoisin tarantellan, vaan koska en ihan tajua niitä. Pystyvät hyppäämään tuulen mukaan ja siinä matkatessaan kehittelemään siimaa, joka paitsi toimii turvavaijerina, on myös kyllin vahvaa kantamaan aikamoisia lasteja? Eikö se olekin uskomatonta? Joskus 90-luvulla tein hämähäkkiterraarion kenkälaatikosta, jotta pääsisin tarkemmin kuusaalle niiden sielunmaailmasta, seiteistä ja muusta. Ei ehkä edes tarvitse mainita, että syötyään muuan päivän hyvällä ruokahalulla kaikenlaisia tarjottuja ötiäisiä se voimainsatunnossa otti hatkat kenkälaatikostaan.

Minä kyllä pidän kärpäsistäkin, ei sillä. Niistä ihan tavallisista keskikokoisista kärpäsistä, jotka liikkuvat lähinnä yksin ja saattavat aurinkoisena päivänä hääräillä ympäriinsä. Kävellä kutitellen lavan päällä, astella käsivarrella ja alati suukotella hellällä, uteliaalla kärsällään. Sontakärpäsistä, banaanikärpäsistä ja hirvikärpäsistä en pidä tietenkään yhtään, ja kaikista vähiten niistä keskikokoista pienemmistä (kuitenkin selkeästi mäkäräistä suuremmista), jotka liikkuvat hyvillä lenkkipoluilla hyvän kokoisina pilvinä saaden lenkkeilijän, minut, käsittämättömän tuohtuneeksi koko laumakärpästen nenään ja nieluun tunkeutuvaa lajia kohtaan. Mutta siis tavallista kärpäsistä pidän. Joidenkin mielestä se on vitsikästä.

Äsken kävi siis niin, että pihalla kameran kanssa kykkiessäni löysin uskomattomia hämähäkkien verkkoja, houkuttelevia öisiä ansoja, joiden virittelijät istuivat valtakunnissaan iltapalaa odotellen. Otin kuvia niistä ja niiden lukaaleista. Erityisen kauan tarkastelin erästä tiettyä pitkäkoipista, joka levottomasti tepasteli ympäriinsä. Se oli nälkäinen.

Halusin antaa sille jotain. En löytänyt mitään, pienimmätkin kohmeiset kulkijat olivat kaiketi kylmän kangistamina piiloissaan. Halusin antaa sille jotain! Menin sisälle meuhkaamaan: "Haluan uhrata jotaki valokuvan alttarilla! Eikö olis mittään, jottain kärpästä tai jottain?" kysyin kummastuneelta äidiltä. Ei sillä ollut.

Sitten löysin kärpäsen.

Se istuskeli levollisesti ikkunan ja verhon välissä. Minä uhraan sinut. Liiskasin kärpäsen mahdollisimman varovasti, yritin vain tainnuttaa, mutta, noh, en ihan onnistunut. "Äh nyt mää tappoin sen liijan kovasti" tuskailin. "Voiko hellästikki tappaa?" äiti kysyi, ja minä selitin: "no ei kait, mutta ku se hämähäkki on kiinnostunut vaan tuosta elämännesteestä ja mää vahingosa ruutasin sen peräkautta pois". Ei jatkokysymyksiä.

Ja minä kannoin pienen uhrilahjani kasteisille seiteille, ja se kelpasi. 

Lukki teki työtään, ja niin teki kamerakin.