Tienata ostamalla

Kolmen ja puolen euron kirppisnahkatakin taskussa saattaa piileksiä unohdettu kakskymppinen. Tässä mulla taas yksi elämän paras löytö!

Muistelen viimeistä matkaa

Ensimmäisen kesän viimeiseksi matkaksi jäi 585 kilometrin taival. 

Varhain lokakuisena lauantaina lähdimme matkaan sieltä, missä on yllä huiman korkea taivas. Ranualla tankatessa muuan mies kehaisi autoa. Kysyi onko se oma ja minä sanoin "on, ihan oma" ja vähän malliksi siinä tarkastin öljyt. Oikein sopivasti oli öljyä ja pian matka jatkui. Meidänpä vapautta vaarat on nää, meidän on laulua lahtien pää!

Vein auton sinne, missä olen mieli palaen kuunnellut korpeimme kuiskintaa. Missä  keltaisen talon taival lie hankala - olkoon vaan! Nyt minä keltaisella autollani ohitin sen, sillä siellä kolkasssa synkeän syntymämaan pirttimme piilee paikoillaan. Päivä Kainuussa kiiruhti pimeään saakka, ennen kun starttasimme päin pitkiä viivasuoria metsätaipaleita. 

Musta maisema vaihtoi tatsunan lyhtyjen valossa asuaan. Yksi tietty peltoaukea tuo aina tunteen omalla maalla olemisen alkamisesta, se on merkki perille pääsystä vaikkakin kaukana kotoa. Ohitettiin se. Nähtiin rannat viljavat virtain kahta puolta, auto rohkea reima horjumaton minusta piti huolta ja sitten, kuin yhtäkkiä, oltiin kotona. 

Ei mennyt kuin yksi päivä ja puoli pussia lakritsia.

---

Talven ajan keltasirkulla on allaan mummulan muistojen mainio manner. Se on uinunut nyt kuukauden, ja jo on kerenneet linnut paskantaa päälle, sukulaismiehet kolkutellen pellit kovaksi todeta ja minulle ehtiä ikävä. Ei liene ihme 4600 yhteisen kilometrin jälkeen.

Kaks'sukkaa

Sitten seuraava pari uunista ulos. Haluan neulontarutiinia ja toisen väriset, kapearaitaisemmat.

Kamera ei ymmärrä neonvihreää, enkä minä kameraa. Meidän suhteemme rakoilee. Yhä harvemmin tartun kameraan, aina harvemmin tunnen onnistumisen tunnetta. Joku terävin särmä, kuvaamisen ilo puuttuu ja se harmittaa. On niin perkeleen pimeääkin! Edes keskipäivällä ei sisällä voi kuvitella saavansa kelvollista kuvaa. Yhtenä päivänä kuvakiukuissani kolautin sähisten kameran aivan tarpeettoman kovasti pöydälle, tuollainen pidättynyt kiukku on paljonpuhuvaa. Ilmeisesti nyt pitäisi hillitä käyttämästä näitä: "aina", "et koskaan" tai "senkin - - - !!!". Tarvittaisiin rakentavaa välien selvittelyä ja kahdenkeskistä aikaa. Ja valoa.

 

Toinen mitä en ymmärrä:
mihin perustuu youtuben automaattiset soittolistat? Aloitin ihan tyylipuhtaalla J. Karjalaisella, nyt ollaan tultu Nopsajalan, Baddingin ja Loirin kautta Red Hot Chili Peppersiin. Ei haittaa, mutta ihmetyttää. Anna Ternheim tuo Kanye Westiä ja Coldplayta. Siinä mulla olis jo sanomista.

Tiistain kuulumiset

Ostin kirppikseltä villadamaskit neljällä eurolla. Muutan niihin täksi talveksi. 

-Missä Maijja on?

-Villahousuissa.

Paitsi niissä, olen myös säälimättömän kissakuumeen kourissa. Taas, aina. Olen kait tullut siihen tuomituksi. Olosuhteet näyttävät nykyään kissamaisemmilta ja ehkä!ehkäehkä! se voisi tapahtua. Päiväkirjaan kirjoitettua: "Nukkuis vieressä ja kehräis. Voitais rakastaa toisiamme ehdoitta tai vain vähäisin vaatein."

Neljänteen vuoteen

Ensimmäinen päivä villakangastakissa, yöllä hiipinyt pakkanen -13 asteeseen asti ja koko päivän pysyi alle yhdeksässä. Koitan pysyä lämpimänä, vaikka en talveen olekaan valmis. Etenkään lumeen. Rakastan mustaa syksyä, hämärän hyssyä. Kun kuuran koura kopeloi.

Blogannut olen jo kolme vuotta. Kiitos jokaisesta.

Meinasin unohtaa koko merkkipäivän, oikeastaan unohdinkin, kunnes jostain sitten pätkähti mieleen. Olis ollut niin kiva vaikka arpoa jotain tekosiaan tai muuten muistaa teitä, mutta jää nyt vielä. Otin kupin lakritsiteetä ja lämmitin mikrossa pari eilen paistettua banaanilettua, päälle vähän jäätelöä. Teille piirsin kakun. Näillä eväin päin neljättä!

Puolivälin krouvi

Tiedän olevani vasta puolivälissä matkaa, mutta silti haluaisin tässä esittää muutamia kiitoksia. Tahtoisin kiittää ala-asteen käsityön opettajaa "Kalkkunaa" sekä myös yläasteen "Lippe-Lappea" neulonnan perusteiden opettamisen yrittämisestä (no hard feelings!); siskojani Tiinaa ja Sannaa sekä äitiäni esimerkillisestä esimerkistä ja äitiä lisäksi puikon lainasta ja siitä, että loi silmukat pipoon, joka sysäsi minut tähän maaniseen haluun neuloa lisää; luokkatovereita kaventamis- ja lisäämisohjeistuksesta; yleisradiota ohjelmatarjonnasta (ja pikkasen sinne Oprahillekin, oli ihan kiinnostava show tuossa yks päivä) sekä yliopiston luennoitsijoita neulontasuopean ilmapiirin luomisesta. Kiitos.

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle. Minulle ihan valtava.

Meinasin otsikoida tekstin "Terveisiä Kalkkunalle!", mutta sit se alkoi tuntua liian brutaalilta. Mikähän musta tulee sitten koulumaailmassa.

Ja kaikista isoin kiitos menee osoitteeseen Käspaikka, neulonta A&O.

Maijjan aamuklassikko

Banaani-muna-puolukka, ja sinne vielä salaatit ja vissyt sekaan ja menoksi. Mutta minä en halua mennä minnekään. Haluan sulkeutua kammiooni, neuloa kädet kipeiksi, ajatella  pehmeitä asioita. Kovimmillaan ratsusiirtoja tai kaupparetkeä.

Marraskuu alkaa rikki murretuin unirytmein.