Olen lapsuudenkodissani, jo vuoteessa, mutta nousen puolen yön aikaan ja pukeudun kevyesti. Laitan jalkaan isäni saappaat, minulle aivan liian isot ja siksi nopeat puettavat. Liikun usein isäni saappaissa.
Pihalla on kaunista. Ilma on viileää ja se tulee kerran jo peitoissa käyneelle iholle asti. Lompsin saappaissa etupihan halki, muutama vuosi sitten puretun leikkimökinpaikan ohi, maailman parhaan rengaskiikun vierestä tuttuja männyn juuria väistäen, pihlajan oksain alta. Tällä maalla minä osaan kävellä vaikka sidotuin silmin, vaikka tukevasti päihtyneenä, unissani. Älkää ikinä viekö tätä minulta!
Astun pienen elämäni tärkeimmälle polulle ja mietin: onko se minä joka olen kasvanut vai laahaako kuusi oksiaan alempana? Mää täsä, mää joka tunnen teijjät, kuiskaan. Luottakaa minuhun. Minä olen tämän palstan jokainen poimulehti ja nokkonen, minä olen aina ollut tässä ja katsonut kuinka kasvit sopeutuvat toisiinsa. Nyt ne antavat myöten minun allani, mutta ihan pian saappaiden alla nöyrtyneet heinät ovat taas pystyssä, ovat ihan kunnossa.
:kielo:
:niittykellukka:
:ahomansikka:
:metsäkurjenpolvi:
:metsäorvokki:
:niittyleinikki:
:mesimarja:
Ihan tavallisia unia. Aamulla tyynyn alla: nippu nahistuneita kukkia. Mutta sitä taikaa - sitä on Suomen kesässä, haavan huminassa ja kosteassa kortteessa. Kotipihassa.