Taas yksi takana

Tällä kertaa Kärsämäellä, veistettiin paikallisten nuorten kanssa heidän ideoimansa näyttävä teoskokonaisuus. Oli antoisa reissu, vaikka tältä tien päällä olon tunteelta ei meinaa saada hetken rauhaa. Tänään onneksi alla jo oma tyyny.

Kärsämäellä söin päärynän, jonka olin ostanut kaupungista A ja kuljettanut sinne  kuntien, kaupunkien ja tuppukylien B, C, D ja E kautta. Mistä lie Espanjasta tuotu alunperinjuurin, oikein hyväksi mehustunut hedelmä. Meheväkään maku ei hälvennä kuskaamisen järjettömyyttä, enkä nyt tarkoita vain omia aakkosiani.
 

Reissuväsymyksestä huolimatta tai siksi ajattelen lomaa. Aurinkoa olkapäille! Haluan Italiaan, Portugaliin, Marokkoon, jonnekin missä en ole vielä ollut, paisteiseen lomakorttiin. Pirskatin päärynätkin reissaavat elämässään enemmän kuin minä. Suhteessa kokoon, juunou.

välipysäkillä

Pohdintoja Luleå-Haparanda-Tornio-Kemi:

- että on kaunista

- saispa suomestakin tummasuklaista bountya

- rovaniemi on paras kirppiskaupunki

- ihminen on tullut eläinten maille

- että ikeaankin meni alle 10 euroa

- työ tekijäänsä kiittää

- että tarkeneekö täälä (ulkona -25, lumihotellissa -5)

- tarkenihan sielä! ja uniaki!

Pian on edessä toinen pieni reissu ja suuria kuutioita lunta: on taas aika tarttua petkeleeseen ja talttaan. Silti mieleen palaa vielä se, että on tosiaan ensin tehty tiet ja sitten vielä pystytetty aidat, joiden takana kyselemättä kahteen laumaan jaetut eläimet polkee polkujaan uusille reiteille. On pieniä käteviä portteja, kyllin helppoja moottorikelkoille mutta riittävän vaikeita hirville. Kyllä minä ymmärrän niiden tarkoitusperät, juu, joo, juu, mutta ennen en ole nähnyt reunoja seuraavia raskaita polkuja. Tuntui pahalta katsoa jälkiä. Rusakot, ketut, hirvet - - eläimet kulkee verkon viertä,  metsässä.

Helt okej i Luleå

Läksin Luulajaan, kun ei ollut ennen tullut käytyä. Täälläkin talvi tulee takin alle. Ruotsalainen ystävä sanoi, että Luleå on kuin Oulu, vain tuulensuunta on eri. Minusta Luulaja on pohjoinen ja kotoisa. Tietää silti olevansa poissa kotoa, sillä tiedättehän, on niin hyvää graafista suunnittelua, kauniita pakkauksia, jotenkin kodikasta ja - sana jota en oikeastaan haluaisi käyttää - trendikästä yhtä aikaa. Naapureilla on hyvä silmä. Niin ja joka ikkunalla on lamppu tai parikin, kovin tyypillistä heikäläisiltä. Ei meillä.

Gammelstadin kirkkokaupunki ja Nederluleån keskiaikainen kivikirkko olivat parasta tänään ja pitkään aikaan. Olen heikkona, tunnustan, keväinen ekskursio nappasi osan minusta vanhoille kirkoille. Tyytyväisenä jutustelin varsin välttävällä kielitaidollani sakaristosta ja asehuoneesta, muinaisista kirkonmenoista ja piiloon kalkituista kuvaohjelmista herttaisen opasmummon kanssa. Vierähti pitkä tovi.

Netistä poimin osoitteet kymmeneen kirpputoriin, kolmesta löytyneestä kaksi oli auki. Toisessa niistä yhdet siniset saappaat pysäyttivät sydämen, suusta karkasi joitain äkkirakastuneita sanoja ennen pulssin palautumista. Sitten lyönti lakkasi taas - ei ne mahtuneet jalkaan. En ostanut mitään. Myöhemmin Monkin epilepsiasovituskopissa kohtaus hameen kanssa. 40 kr. Päällä jo.

Tullut siis törsäiltyä lähinnä ruokaan. Olen ruokakauppaturisti: minulle reissujen parasta antia on äimistellä kotoisesta poikkeavaa elintarvikkeistoa. Nyt mukana on mustikkateetä, karpalomehua ja montaa sorttia tummaa suklaata. Tämä on kotoisa hotelli, silti huomenna matka jatkuu. On seitsemän uutta osoitetta.

Tie kutsuu

Taas on laukut pakattuna, teen parikin pientä matkaa. Toivon niiltä hyvää. Heippa! Mukavaa helmikuun viimeistä viikkoa!

Silti

En yleensä kaipaa eteenpäin.  Vilpittömästi vain nautin kyydistä ja kulloisestakin ajasta, korkeintaan vähän kaihoten vilkuilen olkani taakse. Rakastan kaikkia kahdeksaa vuodenaikaa, erityisesti niiden vaihtumista ja etäisyyksiä toisiinsa. Toistan varmaan itseäni tällä viisaudella; minusta vuodenaikojen väli Suomessa on ihanteellinen - ehtii melkein unohtaa mitä on vaikkapa syyskesä, joka sitten koittaessaan pääsee sekä yllättämään että muistuttamaan. Olen aivan runollinen tämän asian kanssa, ah', vuodenajat! Saan näppyjä niistä ihmisistä, jotka sitkeän oletusarvoisesti rakastavat kesää ja inhoavat kaikkea muuta. Mielessäni liitän heidät niihin ihmisiin, jotka sitkeän oletusarvoisesti tahtovat asua isoissa kaupungeissa ja ihmettelevät kaikkea muuta. Hyi syvälle juurtuneita hypoteeseja.

Kaikesta tästä huolimatta: nyt minä kaipaan kesiä. Menneitä ja tulevia.

Neljänsiä

Sain tämän haasteen Kirjailijattarelta. Päätin olla omavaltainen ja muuttaa sääntöjä: valitsin joka neljännen valokuvan, jonka satunnaisesti kuvakansioista kuvia napsiva näytönsäästäjä poimi. (toki vähän valintaakin mukana) Olen muuten varmasti telepaattisessa yhteydessä näytönsäästäjään! Ainakin sillä on yliluonnollisia kykyjä, tuppaa nimittäin pukkaamaan määrättömästi kuvia läsnäolevista ihmisistä. Alkaa nolottaa, aivan kuin hilloaisin koneella kuvia kulloisestakin vieraasta. Toimii myös puhelimessa: kone virittelee esille näyttelyn keskustelukumppanista. Tällä kertaa kuvissa näkyy ihan selvästi orastava kesänkaipuuni. Aurinko pilkottaa.

Katukissa. Kun oli kevät ja Latviassa. Ote matkapäiväkirjasta: Kauppahallissa lihapiirakka puoliksi ja kiitoksiaan alati hokevat mummot. Kanaiset thinsulatesormikkaat ja haju jota ei Suomessa sallittaisi. Ylväys katseissa. Tiineenä olevien kissojen mahat viistävät maata.

Oli elokuu ja Kebnekaisella. Kirjoitin siitä jo aiemmin, itseasiassa vastauksena samaiseen haasteeseen, täällä.

Rekopekko, pikkuveli, oli justihinsa päässy ripelle, otettiin kuvia mummulasa. Minun selkäni takana laiskasti luikertaa kesänkuiva joki. Oli järjettömän kaunis sää.

Tuo pienimmäinen on äitini. Ensimmäistä kertaa aloin tässä miettiä, että kukakohan nainen tuolla takana lompsii?

Ystävän fiat 600 piti pukata liikkeelle, jäätelöt norusi käsivarsille ja me päiviteltiin kuumuutta. Otettiin valokuvia kuin viimestä päivää. Olin äitin vanhassa mekossa ja ympärillä makasi aakea laakea aurinkoinen kotiseutu. Se tunne! Että on juuri muistanut mitä kesä on, ja ettei se lopu ikinä.

Ei paljoa sanottavaa

Jaan kotia ruotsalaisen ystävän kanssa. Joka ilta sanon: voit ihan hyvin jäädä vielä. Hän sanoo: olen täällä kuin turvassa, piilossa, pesässä. 'Se on totta', totean, 'me molemmat'. Pihalla paukuttaa pakkanen.

Käytin ainakin kaksikymmentä minuuttia miettiäkseni vielä jotain muuta kerrottavaa, tänne blogiin siis. En keksinyt.

Huis hais hius

 

On pitänyt kiirettä. Loppuviikosta kaupunkiin saapui ystäviä, olen siis viettänyt laatuaikaa. Pidin oikein mukavat juhlatkin, teemalla tottakai. Homman nimi oli hiukset ja sai aikaan monenlaista karvaista kruunua: mukana keikkui ainakin harakka ja harakanpesä, ankkalampi, taistelufiguuripyhimys, hurmankiehkuroita, kolminkertainen peruukki, pikkuhousunsuoja ja ties minkälaisia turpeita tupeerauksia! Omassani peikonlehti.

Hius-asioiden seassa on ollut huis-asioita, mutta ainakin animaatio on nyt valmis. Ainakin huomenna saa pullaa. Ainakaan en unohtanut kynttilöitä joulukuuhun, ainakin sain Viena K:lta ihanan kirjan joululahjaksi ja ainakin olen ehtinyt raottaa sen kansia ja nuuhkaista - ainakin on jotain mitä odottaa.

Yhteensä balanssi

Työskentelyssäni on tänä alkuvuonna paljon vapautta, jota parhaan taitoni mukaan kesytän. Yritän olla raottamatta rasian kantta liikaa. Huomaan välillä antautuvani touhuamaan irvokkaan intohimoisesti, päätökset ovat nopeita ja johtavat välittömään toimintaan: nyt leikkaan hiukset, nyt pesen nuo matot, nyt muuten tehdään animaatio. Kaiken takana soi vähän liian isolla Fatima Spar and the Freedom Fries, provosoin itseäni volyymillä, saan siitä jäseniini virtaa, saan aikaiseksi. Sitä kestää hetken, sitten balanssin vuoksi vaan venyn, pelaan parit pasianssit ja ihmettelen minne taas yksi tunti tai päivä putosi. Otan neljännen kupin teetä ja selaan toissapäiväisen lehden. Välillä vapausvakka ei ole kanttaan nähnytkään. Sitten taas: NYT - -

Tänään paistaa aurinko, on oikein keväistä ja touhukasta. Nyt syön appelsiinin.

pieneen lasipulloon evääksi

Minä teen pientä piirrosanimaatiota. En pitkää, en kovinkaan vakavaan ja oikeaan tarkoitukseen, mutta silti tosissani ja intoa paukkuen. Se on hidasta, työlästä, yksinäistä ja mukavaa puuhaa, jossa olen päässyt jo suunnittelusta toteutuksen puolelle. Viisi tuntia piirtämistä on osoittautunut tarkoittamaan viittä sekuntia animaatiota.

Olin juuri saanut piirrettyä viidennenkymmenen neljännen kuvan, päättänyt lopetella tältä päivältä ja kerännyt kamppeeni laukkuun. Sitten se laukku putosi.

Tiedättekö miltä selleri-banaani-pirtelö oikeastaan haisee? 

Oksennukselta.

Karvaalta.

Pitkästä aikaa täällä: pirtelö

Surautan päivittäisen pirtelöni yleensä aamulla ja pakkaan ylimääräisen pieneen lasipulloon evääksi. Joskus joku kysyy: siis mitä tuo on? Vastaan: älä kysy, jos et halua tietää. Tai: en kerro, jos aiot päivitellä. Tai: noooo, son semmonen vähä niinkö pirtelö, hihihi.

Se on aamiainen, se on terveellinen, se ei ole äkkimakea, se on helppo, se on hyväntuoksuinen, se on ennakkoluuloton, siis mitä se on?

Junassa kerran nuori ulkomaalainen mies katsoi läppärinsä läpän yli, kysyi ikäänkuin ilmeellään, mutta ei tohtinut kysyä. Käänsin katseeni ikkunaan ja sitten sanoin liioitellun vakavalla äänellä: it's a smoothie. Nuori ulkomaalainen oli hämillään kunnes käänsin katseeni häneen ja hymyilin.

Meillä täälä Lapisa on lunta heti niinkö Helsingisä konsanaan.

Hei vaan helmikuu! Tervetuloa!

Minä ahmiskelen nyt okranväriä, sitä saisi olla vilaus kaikkialla. En ole valmis kevään heleisiin sävyihin, matkan sinne kuljen tämän tukahdetun skaalan kautta. Sitä paitsi sanoo naistenlehdet mitä tahtoo, nyt on vielä talvi ja saa ollakin.

Äidin vanha ompelukone aktivoi muistia. Tässä muuten kone joka tosiaan tikkaa, uskomaton peli! Nyt neula hakkaa muistoja esiin. Silloin se ruukattiin nostaa keittiön pöydälle, minä olin pieni ja tavattoman kiinnostunut siitä pyörivästä osasta (käsipyörä, sanoo käyttöopas). Muistan tismalleen miltä se tuntui sormenpään alla, sen liikeradan keskittämisen vaikeuden ja turran kihelmöinnin. Koneen pienistä rei'istä mahtui soppelisti nuppineula. Siellä niitä jossain on, uumeniin tippuneina.


Jalassa on viikonlopun kirppisreissulta käyttämättömänä (hintaan 2e) löydetyt farkkulegginssit. Minä yllätän itseäni tykkäämällä näistä näin - siis nerokasta, farkut, jotka ei ole farkut. Olis pitänyt keksiä aiemmin. Näissä on vähän vitsikäs olo. Vitsiä on siinäkin, että tammikuun itkuvirret on vaihtuneet rempsakkaan polkkaan. Kierros alkoi Loituman  versiolla ievan polkasta, mutta jatkui hilpeisiin covereihin. Oijjoi tätä mualimaa.