Kävelen ruokakauppaan. Olenkin suunnilleen ainoa jonka näen tässä kauppalähiössä kävelevän. Niin luki paikallislehdessä, että tämä kummalliseen suuntaan kasvava kaupunki on muodostunut alueen kauppalähiöksi. Päätä alkaa kivistää tuttu ajatus: en kestä tätä paikkaa.
En kestä sitä, että muutaman sadan metrin matkat taitetaan autolla, en yhtäkään röyhkeästi pysäköityä mersua, volvoa, bemaria tai muuta jonka merkitys ei ole liikkumisessa vaan näyttämisessä. Täällä pitää olla olevinaan jotain, jotain kollektiivisesti tavoittelemisen arvoisena pidettyä ja ne, jotka eivät mahdu kaavaan, ovat sitten olevinaan jotain. Tiedättekö, tämä on hassua: pidän tässä kaupungissa useimmiten eri kenkiä kuin Rovaniemellä. Minä pidän ketään kiusaamattomia, kaikkia kosiskelevia mustia vagabond-nilkkureita. Tänään kapinoin harmaissa, nuhjuisissa lempisaappaissani ja ehkä siksi tunnen näitä inhottavan ylimielisiä, jotenkin kaikkitietäviä, tekopyhiä tunteita - ehkä siksi olen itse olevinani jotakin muuta.
Ajattelen genetiivimuotoisin kirosanoin alkavia ajatuksia. Sitten kaadun suojatiellä. Tulee suojaton hätä päästä takaisin pystyyn, äkkiä, ja pääsenkin. Selän takaa pyyhkäisee farmariaudi, kaksikerroksisen liikerakennuksen eteen parkkeeratun auton nainen kääntää katseensa pois. Koen oloni voimattomaksi, väsyneeksi ja vieraaksi.
Paikallinen tyypillisesti joko häpeillen ilvehtii tai nolonrohkeasti ylpeilee tällä kaupungilla. Ensimmäiset valittaa, että täälä ei sitte kans voi tehä yhtään mittään ja jälkimmäiset vie vieraansa - no, en tiedä, liikennevalojen kautta jonkun ketjumyymälän ovensuuhun? Että kato, meilläkin on. Perisuomalainen tarve tulla hyväksytyksi keskivertona ja olemassaolevana konkretisoituu elementtitalojen pihoihin kehnosti upotetuissa vesiaiheissa, lähikaupan mariskoolileimojen hamstraamisessa ja jos jonkinmoisessa siunailussa. Ettäs kehtaat ja miten tuo kehtaa.
Olen ajatuksineni kuin pahanen kakara, herran tähen sentähän pilkkaan ja poljen tätä luvattua maata väärillä kengillä! Minun mielestäni täällä vallitsee teippimentaliteetti: rikkoutumisia korjaillaan sinnepäin teipillä, kunhan asia on hoidettu ja näyttää taas hetken ehjältä. Tästä ja täältä minä olen kotoisin, tämä on nimennyt minut omakseen. Kuitenkin olen aina arvostanut niitä jotka palaavat, sillä puheet maitojunista ja hännistä koipien välissä on niiltä, joiden maailma on vielä littanampi kuin pohjanmaa. Totuus on se, ettei tämä kaupunki ole sen kummempi kuin mikään muukaan, joku-lapua-joku-kiiminki-joku-kankaanpää.
Nykyään joka saamarin pitäjä yrittää profiloitua johonkin, mutta toisaalta olla tyrkyllä vähän kaikille. Tänne vaan, täällä on hyvä asua ja kasvattaa lapsia, voi opiskellakin ja yrittää! Ja meillä on citymarket, tekniikka ja talous, teollisuus ja terveydenhuolto! Täältä kannattaa ostaa auto tai asunto. Mutta täällä ei muuten sitten saa kehdata yhtään mitään.
Toisinaan en kestä tätä kaupunkia.
Näen oman kuvani heijastuvan osuuspankin ikkunasta ja huomaan: se pelkää joskus olevansa ihan oikeasti tyytyväinen, onnellinen, jotakin. Täällä.
* * *
Näin kiukkuisen monologin päälle tekee mieli tulla jo valmiiksi vastaan, ettei sitten jälkikäteen joutuisi niin paljon sanomaan: ihan totta tuokin puoli, on se niinkin, joo, anteeksi. Tältä se silti tänään tuntui.
