Kotiutuminen, se on kaunis sana. Sitä täällä.
Olen aika järjestelmällinen. Oikeastaan tosi, en aika. Jotenkin sen myöntäminen on vähän noloa, aivan kuin tekisi mieli väittää nauttivansa boheemista rempallaan olosta. Ja nautinkin!, mutta en omaisuuteni suhteen. Olen yleensä tietoinen mikä on missäkin ja missä on mikäkin. On oudosti vaikea olla, jos joku on - tai jos joku joskus olisi - hukassa. Kaupunkilehden kolumnin kirjoittaja ehdotti, että sukupuolitestit voitaisiin korvata kysymyksellä "oletko koskaan tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että komerot kotonasi ovat epäjärjestyksessä?" Ne, jotka vastaavat myöntävästi, ovat naisia. Minäkin olisin, jos ne joskus olisi.
En pidä asioiden tai ilmiöiden nimeämisestä ("homing", "taidekuva", "sisustusesine"), mutta pidän kulmalukkokansioiden ja pahvilaatikoiden etikoinnista. "Kirjeitä", "luonnoksia", "talvivaatteet", "säilytetään". Kerran laitoin jääkaappiinkin pienet dymotukset kertomaan munien ja muiden paikat. Että en tosiaan ole aika, vaan ihan perkeleellisen järjestelmällinen. Rakastan militanttia vaatekaappia ja sitä, että samanlaiset kupit ovat rivissä kuin sotapojat. En silti ole täsmällisen siisti, sitä en tarkoita. Pöly ei häiritse niinkään, kuin epäjärjestys nurkissani. Toissaviikolla pääsi itku, kun avasin yhden yläkaapin ja siellä olikin muuta, kuin luulin. Se oli niin lamaannuttavaa.
Kirjoitin taannoin listan (voi, niitä kans palvon kuin siistejä sukkalaatikoita!) otsikolla "asiat, jotka omistan". Sain siitä nautintoa. Seuraavaksi aion koodata listaan erivärisin alleviivauksin omistussuhteiden prioriteetin. Vaikkapa "haluan omistaa jatkossakin", "yhdentekevät" ja "luovuttavissa". Kirjasissa toteutan järjestelmällisyyshirmuani myös. On päiväkirja, reissupäiväkirja, juoksupäiväkirja, muistikirjapäiväkirja ja tietenkin kalenteri monikerroksisine merkistöineen; en mielelläni kirjoita väärään kirjaan.
Kuuntelen nyt
Jill Barberia. On mukava olla. Mulla on siisti koti ja ajatukset ihanasti rempallaan.